Tervehdys teille, jotka jorinoitani ovat eksyneet lueskelemaan.

Pitäisi kaiketi hieman esittäytyä. Elikäs, minä olen Takkupallero, iältäni 25 ja risat ja täytän syksyllä uudestaan 25, kuten tästä lähin tulen täyttämäänkin joka syksy. :D

Harrastuksia on laidasta laitaan. Pelaamista, lukemista, kirjoittelua, käsitöitä, piirtelyä, laulamista... Töissä en kuitenkaan ole, vaan odotan työkyvyttömyyseläkettä.

Työkyvytön olen monestakin syystä, vaikkei Kela sitä suostu vieläkään uskomaan kaikkien lääkärien ja erikoislääkärien lausunnoista huolimatta. Kroppa kremppaa synnynnäisesti ja latvakin umpilaho: Selkä sökö, polvi sökö, olkapäät sököt (eka synnynnäinen, toka lapsena kärsityn sairauden, schlatterintaudin, seurausta, kolmas... no olin nuorempana tapaturma-altis.), ylipainoa jo pienestä asti, lapsuudessa alkanut pitkäkestoinen keskivaikea masennus (kirjattu noin, koska kuulemma kroonista masennusta ei ole olemassa kirjoissa ja kansissa), epävakaa persoonallisuushäiriö (eli rajatila, rajatilahäiriö, impulsiivinen persoonallisuushäiriö... rakkaalla lapsella on monta nimeä.), paniikki- ja ahdistushäiriö, julkisten tilanteiden kammo (kurissa lääkityksellä, onneksi.) ja dyskalkulia eli vapaasti sanottuna yhteen- ja vähennyslaskut onnistuu jotenkuten pienillä luvuilla sormia ja varpaita apuna käyttäen, mutta kertolaskut ja muut ovat mulle hepreaa. Lapsettomuuskin on minulle jo tuttu juttu. Valitettavasti...

Asioilla on syitä ja seurauksia.

Vanhemmat erosivat siinä 1997 kevään tienoilla. Onneksi. Isä ja äiti riitelivät lähes tauotta ja isä on alkoholisti. Heppu harrasti myös henkistä väkivaltaa, meitä kaikkia kohtaan. Äitiä, Isoveljeä ja minua. Pikkusisko oli niin pieni silloin, ettei sille kai sen suurempia henkisiä arpia jäänyt. Isoveli ja minä sensijaan olemme molemmat sisäisesti lähes pelkkää arpikudosta ja jokaiselle meistä lapsista on kehittynyt jotain "nuppivikaa". Minulla on nuo mistä jo edellä kirjoitin, Isoveljellä on impulssikontrollihäiriötä ja masennusta (ja myös lievä ADHD) ja Pikkusiskolla masennusoirehdintaa ja ylisuorittamista tyyliin "Pakko onnistua, pakko pärjätä tai maailma loppuu.". Kumma kyllä, hän opiskelee ulkomailla psykologiaa yhtenä luokkansa parhaista...   Myös Isä ja Isoveli riitelivät. Toisinaan meni jopa fyysiseksi. Toisella keski-iän kriisi päällä ja toisella murrosikä... Elämäni ensimmäiset 9 vuotta elin siis perhehelvetissä.

Olin jo pienenä pullea. Ekalle luokalle mennessäni tein kuten kaikki muutkin sen ikäiset: turvauduin opettajaan. Halailin, menin syliin ja hain lämpöä ja turvaa uudessa oudossa ympäristössä, jossa osa oppilaista nälvi minua koska olin pyöreämpi eikä minulla ollut yhtä hienoja vaatteita tai leluja. Toisella luokalla opettaja muuttui täysin (vaihdevuodet? who knows...). Alkoi mokoma väittää minua kehitysvammaiseksi koska "takerruin" liikaa, en oppinut matematiikkaa ja tunneilla oli vaikea keskittyä kun ei vain ymmärtänyt asioita joita opetettiin liian nopeaan tahtiin. (Myöhemmin vietin 5viikkoa lasten psykiatrisella osastolla ja lääkäri ihmetteli miksi minä siellä olin kun oikeasti sairaitakin lapsia pitäisi auttaa ja tutkia... eli ei merkkiäkään kehitysvammasta kuten myös papereissa lukee). Opettaja aloitti myös kiusaamisen. Sen seurauksena KAIKKI alkoivat kiusaamaan. Milloin oli sylkeä tai koiranpaskaa repussa, milloin polkupyöränkumi puhkaistu, inhottavia ylläreitä pulpetissa, nastoja tuolilla. Jatkuvaa syrjimistä, haukkumista ja nälvimistä.

Kolmannen luokan puolivälin jälkeen muutimme Äidin ja sisarusten kanssa pois Isän luota. Uusi koulu, uudet kujeet, uusi alku. Tai ainakin niin luulin... Perhehelvetti loppui, kouluhelvetti jatkui. Eräs uuden luokkani tytöistä paljastui vanhaksi uimakoulukaveriksi, joka oli minulle 6vuotiaita ollessamme aina todella kiltti ja mukava. Leikimme yhdessä, hän jakoi eväänsä kanssani aina kun odotimme vanhempia hakemaan meitä uimakoulun jälkeen. Kutsutaanpa häntä Ompuksi. Ensin Omppu ihmetteli "mikä pallo toi on?" kun astuin ensimmäisenä päivänä uuteen kouluun. Häntäkin kiusattiin, joten ystävystyimme uudelleen todella helposti. Minä olin kuitenkin koko porukan silmätikku. Haukkumista ja härnäämistä oli koko ajan. Liikuntatunneilla kukaan ei halunnut samaan joukkueeseen kanssani ja jos opettaja laittoi minut johonkin joukkueeseen, joukkuetoverit pyörittelivät pettyneenä silmiään ja supattivat sen verran lujaa, että varmasti minä kuulin, muttei opettaja: "Voi ei! Me hävitään taas ton plösön takia!". Koko peruskoulu samaa paskaa. Viidennellä saimme Ompun kanssa uuden kaverin, pojan jota voisimme kutsua vaikkapa Säätäjäksi. Olimme erottamaton kolmikko. Yllätys yllätys: Säätäjääkin kiusattiin. Kuudennen luokan jälkeen Omppu huostaanotettiin. Hieman ennen sitä Ompun isä ja minun Äitini alkoivat seurustella, joten näimme aina kotilomilla. Ompun isä oli paras "isäpuoli" joka minulla on koskaan ollut. Äiti ja Ompun isä olivat yksissä yli kymmenen vuotta. Ompusta ja minusta kasvoi parhaiden kavereiden lisäksi jollain tapaa sisaruksia. Ei se veri, vaan yhdessä läpi käydyt kokemukset. Toisinaan vesikin voi olla verta sakeampaa...

Yläasteella kiusaaminen muuttui vielä enemmän psyykeä hajoittavaksi. 15vuotiaana paino oli jo 120kg. En varmasti olisi selvinnyt siitä rääkistä ilman Säätäjää, joka oli silloin rinnakkaisluokalla. Olimme välitunnit ja vapaa-ajankin yhdessä. Tänäpäivänäkin perheeni väittää, että Säätäjästä näkee edelleen hänen rakastaneen minua lapsesta saakka ja rakastaa yhä. YÄK! En minä näe Säätäjää sillä tavalla. Hän on minulle melkein kuin veli ja lähes yhtä rakas kuin Isoveli. Olemme yhä ystäviä Säätäjän kanssa. Ompun kanssa he eivät enää pidä yhteyttä, mutta minä taasen olen Ompun kanssa tekemisissä lähes päivittäin. Family, you know... Kumma juttu muuten... Säätäjän äidinäiti, jota voisin helposti kutsua Diktaattoriksi, on syvästi uskovainen ja kasvattanut Säätäjän tämän äidin kuoleman jälkeen. Minä en IKINÄ tee kenellekään pahaa, en käytä huumeita, en juopottele juuri koskaan. Diktaattori kielsi pari vuotta sitten (aikuista) tyttärenpoikaansa kaveeraamasta minun kanssani, koska Pyhä Henki on hänelle ilmoittanut, että minä olen paha, vien kaikki mukanani pohjamutiin ja olen myös huumehuora. Kaikkea sitä... Onneksi Säätäjä on fiksu ja ymmärtää Diktaattorin oikut. Toisesta korvasta sisälle, toisesta ulos, "joo joo"-meiningillä ja salaten Diktaattorilta ystävyytemme. Miksiköhän minua ei juuri houkuttele Jumalaan uskominen... Moni uskovainen on sen verran hullu, että mielummin olen tavallinen eklektinen pakana.

 

Aika kului, tuli ensimmäinen poikaystävä, ensimmäinen känni. Paljon ekoja kertoja ja hauskaa oli. Olin 18vuotias kun tapasin ensimmäisen miehen jonka kanssa olin pidempään. Hän oli silloin suunnilleen sen ikäinen kuin minä nyt. Pillereistä huolimatta tulin raskaaksi. Heti ensimmäisten epäilysten herättyä heitin pillerit roskiin ja painelin lääkäriin. Plussaahan se testi näytti. Olin onneni kukkuloilla. Lihistä (miesystävääni) ei ihan niin paljon innostanut. Lihiksellä oli nuoren miehen villi vaihe päällä, mutta hän "alistui kohtaloonsa" kun kietäydyin abortista. Soitto neuvolaan ja ekan käynnin varaus. Samoihin aikoihin järjesteltiin Isoveljen toisia häitä ja Vaimo odotti lähes viimeisillään lasta, ensimmäistään, Isoveljen toista. Omppukin odotti lasta ja meni naimisiin kaksi viikkoa ennen Isoveljeä. Viikko Isoveljen häiden jälkeen täytin 19. Se on syksy, jota en mielelläni muistele... Viikko Ompun häiden jälkeen, viikkoa ennen Isoveljen häitä SE tapahtui. Keskenmeno. Heräsin torstaiaamuna todella koviin vatsakipuihin ja menin lähes kontaten vessaan. Verta. Soitin peloissani Äidille ja Äiti käski soittaa ambulanssin HETI. Ambulanssi kuskasi ensin terveyskeskukseen koska luulivat minun tarvitsevan lähetteen naistentautien polille. Lääkäri karjaisi, ettei mitään helvetin lähetteitä vaan kiireellä 40km päähän päivystykseen. Sinne siis. Päivystyksessä leviteltiin käsiä ja ihmeteltiin melkein tunti ennen kuin tiesivät mihin minut veisivät. Naistentautien polille. Neljättä tuntia odottelua siellä hirvittävissä kivuissa ja riipivässä pelossa. Vihdoin pääsin lääkärille ja lääkäri alkoi ultrata vatsaa. Kolme pientä sanaa ja sydämeni särkyi. "Kohtu on tyhjä.". Rvko 8+5. Seuraavana maanantaina olisi ollut ensimmäinen neuvola. Ei muuta kuin perumaan se ja keräämään itseäni kasaan seuraavana viikonloppuna vietettäviin Isoveljen häihin. Siellä vedin loppuillasta kotiviiniä kaksin käsin enkä muista kotimatkasta mitään. Kaikki kuulemma ymmärsivät syyt siihen, kun soittelin ja pyytelin anteeksi käytöstäni. No harm done. Viikkoa myöhemmin vietin syntymäpäiväni niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Tai no... jos herää silmät itkusta turpeina kolmen aikaan aamuyöllä siihen kun viinalta haiseva Lihis laulaa kovaa, korkealta ja nuotin vierestä "Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain..." vaikea olla noteeraamatta mitenkään, vaikka mieli tekisi lyödä nyrkillä. Pahinta kaikessa oli se, että Lihis kehtasi sanoa minulle "Ihan hyvä, että meni kesken. En olis ollu valmis isäks." ja kun makasin päivästä toiseen sängyssä itkemässä suruani, lohtua ei herunut. "Lopeta toi poraaminen ja nous ylös. Mulla on nälkä." Kiitti mulle riitti. Suhde alkoi tekemään kuolemaa lapsen mukana ja Lihiksen käytös antoi kuoliniskun.

Joitain seurustelusuhteita tuli ja meni. Lähinnä miehet käyttivät minua hyväkseen. Lupasivat jotain, jota eivät aikoneet minulle antaa. Minä hyväuskoinen hölmö luotin ja poltin siipeni kerta toisensa jälkeen. Pillerien syömistä en aloittanut uudelleen. Silti ei tullut edes vahinkolaukausta. Exät olivat jo isiä tai saaneet lapsia uusissa suhteissaan. Sitten tapasin 10 vuotta vanhemman Hyypän. Vaikka Hyyppä joi liikaa ja oli pilleriaddikti, olin heikko, en arvostanut itseäni vaan olin valmis tyytymään siihen mitä sain. En halunnut olla yksin. Melkein viisi vuotta sitä kesti kaikkiaan. Tuli kihlat ja koruton maistraattiseremonia, johon ei edes Äiti tullut, koskei hyväksynyt. Kaksi vuotta aviota. Ei kertaakaan edes väärää hälytystä raskaudesta. Hyyppä lähti auttamaan entistä ratsastuksenopettajaani ja jäi sille tielleen. Hain avioeroa ja ilmoitin, ettei kotiin tarvise tulla. Jo toinen kerta kun Hyyppä petti minua. Jälkeenpäin kuulin, että Hyyppä oli onnistunut tekemään Heppatädille puolessa vuodessa sen mitä minulle ei onnistunut tekemään liki viidessä vuodessa. Heppatäti tuli raskaaksi. Fyysinen kuntonsa oli niin huono sairasteluiden ja päihteiden käytön vuoksi, että lapsi meni kesken.

Aikaa kului taas. Välillä olin yksin ja makasin masentuneena vällyjen välissä lukemassa kirjaa. Nousin vain käydäkseni vessassa ja jääkaapilla nopeasti haukkaamassa jotain. Välillä vietin aikaa kavereiden kanssa ja löysin jopa yhden Jätkänkin. Pari vuotta on-off suhdetta sitoutumiskammoisen kanssa. Ennen Jätkää seurustelin kuukauden päivät erään Naisen kanssa ja suhde päättyi siihen, että hän petti minua. Myöhemmin kuulin Naisen pyörittäneen samaan aikaan minun lisäkseni kahta muutakin muijaa. Eikö olekin mukavaa? Kun suhde Jätkän kanssa päättyi lopullisesti olin aivan hajalla. Päätin, ettei enää ikinä seurustelua. Sydän ei kestä. Kukapa muutenkaan jaksaisi katsella latvalahoa 123kiloista otusta... muutaman kuukauden olin yksin. Kaverini Isokisu soitti eräänä iltana ja pyysi minut seurakseen kaupungille. Piti mennä karaokebaariin, mutta siellä oli jotkut kisat ja tupa täynnä. Päätimme siis mennä kaverimme Sompulin ja hänen Naisystävänsä luo iltaa viettämään. Meillä tytöillä oli hauskaa. Singstaria ja juomapeliä. Myöhemmin Naisystävän pikkuveli saapui kaverinsa kanssa. Olin myyty. Nähdessäni Pelinörtin, ajattelin, että "Onpa söpö poika!". Juteltuani hänen kanssaan ajattelin "Onpa tosi kiva ja söpö poika!" Juttelimme illan aikana vaikka mistä. Kun olimme kahdestaan tupakalla Pelinörtti suuteli minua. Yllättäen, varoittamatta. Kun palasimme sisälle, vannon, että liitelin ainakin puolen metrin korkeudella maasta. "Onpa tosi kiva ja söpö poika ja se vissiin tykkää musta!" Loppu onkin historiaa. Reilu vuosi kulunut. Tälläkin hetkellä kun tätä kirjoitan, Pelinörtti pelailee vieressäni Xboxia. Avomieheni. Kihlattuni. Rakastettuni. Yksi asia vain varjostaa onneani...  Emme ole käyttäneet minkäänlaista ehkäisyä koko yhdessäoloaikanamme (kummallakin sukupuolitautitesteistä puhtaat paperit). Ei tärppiä. Pelinörtillä on aiemmista suhteistaan kaksi pientä lasta (alle 2v. molemmat) jotka ovat saaneet alkunsa tuosta vain. Toinen "kahdenillanjutusta" ja toinen lyhyestä seurustelusuhteesta joka päättyi yhteisymmärrykseen siitä, että riitaisan suhteen jatkaminen lapsen vuoksi on väärin. Noh...vikaa ei Pelinörtissä ainakaan ole. Kun miettii aiheeseen liittyvää historiaani vika taitaa olla minussa. Olemme käyneet nyt pariin otteeseen lääkärissä. Tuomio oli, ettei verikokeiden lisäksi muita tutkimuksia tai hoitoja ennen kuin paino on pudonnut täältä huimaavasta 124kilosta ainakin 90-100kilon välille. Kova työ, mutta kaipuu saada oma lapsi on vielä kovempi. Tähän blogiin ajattelin kirjoitella kuulumisia sekä painonpudotusoperaatiosta, että vauvantekoyrityksistä. Tämä on minun virtuaalipäiväkirjani. Paikka johon puran ajatuksiani ja tuntemuksiani.